lauantai 15. syyskuuta 2012

En minä auta syrjäytynyttä, auttakoon lastensuojelu

Presidentti Niinistön käynnistämä kampanja nuorten syrjäytymiseen liittyen Ihan tavallisia asioita on herättänyt kovasti keskustelua. Huomasin sen itse oikeastaan vasta eilen, kun katsoin alkumetrit Stradaa. Lukaisin sitten pari uutista aiheesta ja tutustuin yllämainittuun nettisivuun. Kampanja on moitittu muun muassa "keskiluokan puuhakirjaksi". Ensin mietin, että olenko minä sitä "tosielämästä" vieraantunutta keskiluokkaa, jolla ei ole asiaan nokan koputtamista. Mutta ehkä saan kuitenkin puheenvuoron tässä asiassa.

Syrjäytynyt on hankala sana. Jotkut käyttävät sanaa "toimettomat", josta minulle tulee mieleen dokumenttielokuva Joutilaat. Syrjäytyneellä ei ole pysyvää työ- tai opiskelupaikkaa, mutta työttömyys tai sairaus ei tee välttämättä syrjäytynyttä. Köyhyys, mielenterveyden ongelmat ja alkoholismi lisäävät riskiä syrjäytyä, mutta eivät johda siihen väistämättä. Syrjäytynyt on joku, joka on jäänyt hyvin monen yhteiskunnan toiminnon ulkopuolelle. Kun puhutaan syrjäytyneistä nuorista, ei minusta voida jättää puhumatta syrjäytyneistä vanhemmista. Kyllä monilla syrjäytyneillä nuorilla on syrjäytyneet vanhemmat.

Kampanjan työryhmän tehtävänä oli miettiä, miten nuorten lähipiiri voi estää nuoren syrjäytymistä. En lähde nyt mukaan ollenkaan pohtimaan presidentin valtaoikeuksista ja voiko presidentin nimeämä työryhmä luetella mihin toimintoihin tarvitaan lisää rahaa yhteiskunnassa.

Kampanjan neuvot ovat yksinkertaisia. Suorastaan itsestäänselvyyksiä. Kuuntele lasta/nuorta, kun tämä haluaa puhua. Jokainen meistä on malli lapsille/nuorille. Onko pakko tehdä ylipitkää työpäivää? Vietä aikaa lapsen/nuoren kanssa. Opeta käytöstapoja, älä hukuta materiaan. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Kyllä nämä voivat kuulostaa itsestäänselvyyksiltä, mutta teemmekö me näin? Kyllä joukossamme on aikuisia, joille pitää sanoa, että hampaat harjataan kahdesti päivässä ja lasta ei kuljeteta autossa ilman turvaistuinta (kävimme tällä viikolla perhevalmennuksessa, jossa kerrottiin nämä asiat). Olkoon meillä miten hienot yhteiskunnan tukirakenteet, niin eivät vanhemmuutensa kanssa hukassa olevat aikuiset pääse eteenpäin ellei heitä ihan kädestä pitäen auta olemaan vanhempi. Että ole kotona, pese lapsen hampaat, kysy lapselta mitä tälle kuuluu ja lähde yhdessä kalalle.

Joku on suuttunut, kun vakavan ongelman ratkaisuun tarjotaan näin yksinkertaisia ohjeita. Herää kysymys, että onko taustalla huono omatunto siitä, että tiedosta huolimatta ei olekaan toiminut näin. Mikä siinä niin ärsyttää? Vähän kuin lihavuuden voi välttää syömällä vähemmän. Todella ärsyttävää, eikö?

Sitä välillä ihmettelen, että missä on ihmisten oma vastuu? Miksi lasten ja nuorten asiat tuntuvat kuuluvan aina vain kouluille, neuvoloille, terveydenhuollolle, poliisille ja ministereille? Eikö ne kuulu ensisijaisesti vanhemmille, mutta myös isovanhemmille, sedille ja tädeille, naapureille, kavereille, kavereiden vanhemmille, lähikaupan tädille ja niin edelleen? Vaikka meillä olisi kuinka hienot ja toimivat yhteiskunnan rakenteet, niin ei parikymppisen, toimettoman pilvenpolttelijan Japen elämä niiden avulla muutu hyväksi, jos Japella ei ole lähipiirissä yhtään ainutta ihmistä, joka rakastaa ja välittää.

Tietenkin toisinaan tarvitaan yhteiskunnan tukea ja vahvaakin sellaista. Mutta vähemmän niitä tarvitaan silloin, kun kotona on ensin hoidettu hyvin.v

Leivopa sen lähipiirissä olevan lapsen tai nuoren kanssa pullaa. Eipä oikeastaan paskempi neuvo.


PS. Minulla on jo vuosia ollut vinkki, jonka voi toteuttaa vähän rahalla. Palkataan kouluihin parikymppisiä, tervejärkisiä nuoria aikuisia "isosiskoja ja -veljiä", joiden tehtävänä on vain ja ainoastaan hengailla kouluissa ja jutella nuorten kanssa. Ei mitään ohjattuja keskusteluita, vaan ihan vaan spontaaneja rupatteluhetkiä sellaisten kanssa joihin sattuuvat törmäämään tuntien aikana käytävillä tai jotka itse hakeutuvat juttelemaan.

4 kommenttia:

  1. Loistava teksti taasen.. Mummo- ja vaaripalvelu olisi kanssa hieno juttu, saisivat nuoret vähän katsantokantaa mitä elämä on joskus ollut, oppisivat ehkä samalla vähän käytöstapoja ja hyväkuntoisilla vanhuksilla olisi seuraa jos omat lapset tai lapsenlapset asuvat kaukana.. ;)

    VastaaPoista
  2. Olipas hyvää luoettavaa. En ole kovinkaan syventynyt tähän kampanjaan, en siitä tiedä oikeasti mitään. Mutta se, mitä kirjoitit on totisinta totta. Se lähtee meistä jokaisesta.

    VastaaPoista
  3. Kiitoksia kommenteista, tästä asiasta voisi kyllä puhua loputtomiin. Minun täytyy myöntää, että olen jo VUOSIA miettinyt, että minulla on toisinaan sen verran aikaa, että voisin hyvinkin käydä jossain vanhainkodissa rupattelemassa mummojen ja pappojen kanssa. Vaikka en olekaan syrjäytymisvaarassa oleva nuori. Samaa teemaa kuitenkin, lähimmäisestä välittämistä. Mutta ikinä en ole saanut aikaiseksi. :(

    VastaaPoista
  4. Asiallista! Lukiessa tekstiäsi taustalla soi radiosta vielä Jesse Kaikuranta ;) Täydellinen taustamusiikki aiheelle!
    Eihän ne ehdotukset mitään erikoissairaanhoitoa kehittämään oltu tarkoitettukaan, kai... Vaan nimenomaan ennaltaehkäisemään!

    VastaaPoista

Kiitos, kun ilahdutat minua viestilläsi. Pienikin merkintä tuo ison ilon.