lauantai 20. lokakuuta 2012

Jyväskylän paikallisliikenteestä

Vastailin vaalikoneiden kysymyksiin ja hain ehdokasta. Luultavasti olen nyt tehnyt valintani. Tosin käytin vaalikonetta siihen, että katsoin mitä listallani "mahdolliset vaihtoehdot" olivat vastanneet.

Moni vihreä kannattaa entistä halvempaa joukkoliikennettä Jyväskylään. Minä olen eri vähän mieltä. Jos palvelu on liian halpa, sitä ei arvosteta.

Olen pohtinut julkista liikennettä kovasti myös pääkaupunkiseudulla. Meidän ongelmahan Suomessa on se, että ihmisiä on liian vähän ja liian harvassa. Yhtä hyvää julkista liikennettä kuin Lontoossa emme saa järkevästi mitenkään. 

Jyväskylän kaupunkialue on melkoisen pieni ja tiivis, täällä pääsee fillarilla aika mukavasti liikkumaan. Yksi bussimatka maksaa aika paljon, 3,20 euroa. Mutta jos ei bussilla juurikaan liiku, niin samahan tuo jos viisi kertaa vuodessa kirpaisee. Jos taas bussilla liikkuu jatkuvasti, niin voi hankkia erilaisia matkakortteja (kortin hankkimisesta tulee lisämaksu ensimmäisellä kerralla). Kuukauden näyttökortti maksaa noin 60 euroa, sellainen kannattaa työmatkalaiselle, joka käy joka päivä töissä bussilla. Hinta on sama kuin yksi parkkisakko ei minusta ollenkaan kallis. Opiskelijalle bussin vaihtoehto on usein fillari, ei auto (no, on paljon poikkeuksia). Harvalla tulee matkaa yliopistolle yli viittä kilometriä ja sen matkan polkee mielellään. Huonoja kelejä/laiskoja päiviä varten voi hankkia 40 matkan kortin, jossa yhden matkan hinnaksi tulee 1,30 euroa. Ei se minusta ole kallis.

Ainoa ryhmä, jonka lippujen hintoja pitäisi mielestäni laskea, ovat alle kouluikäiset lapset. Opiskelijaäidin tai -isän matkassa kulkevasta nelivuotiaasta lapsesta pitää maksaa enemmän kuin vanhemman lipusta. Nostaisin tuota ikärajaa niin, että vanhemman seurassa kulkevasta alle kouluikäisestä lapsesta ei tarvitse maksaa. Lapsen kertalippu maksaa 1,60 euroa ja lapselle voi ostaa 10 matkan lipun hintaan 16 euroa. Kun kortista itsestään joutuu vähän maksamaan, niin lapsen on kalliimpaa kulkea matkakortilla kuin kertalipuilla. 40 matkan korttia lapselle ei ole hinnastossa tarjolla, mutta ilmeisesti osa lipunmyyjistä suostuu sellaisen lapsellekin myymään, mutta kukapa sellaista osaa itse kysyä.

Matkakorteissa typerä asia on se, että samalla kortille et voi ladata sekä aikaa että matkoja, vaan niitä varten pitää ostaa eri kortit.

Olen kulkenut bussilla vain Kuokkala-Laajavuori-Lohikoski-Ylistö-Sairaala-Kaunisharju-keskusta -alueilla ja ainakin niillä reiteillä busseja liikennöi ihan riittävän usein ja maksimissaan yhdellä vaihdolla pääsee perille. Moitittavaa aikatauluissa on sen verran, että pysäkeillä pitäisi olla pysäkkiaikataulut (arvioitu aika, milloin bussi on ko. pysäkille) ei lähtöaika jostain periferian kääntöpaikalta. Minulla ei ole mitään käsitystä, ajaako bussi juuri tälle pysäkille heinähankomäestä kolmeen minuuttiin vai puoleen tuntiin.

Että sellainen mielipide tänään.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Sunnuntaiaamiainen


Nyt on aamu puhuttu vakavia. Tässä jotain vielä vakavampaa eli hyvää ruokaa. Tein eilen illalla ensimmäisen kerran eläissäni croissantteja. Eli siis illalla tein taikinan ja aamulla sitten paistoin muutaman croissantin, loput pakastin (ennen paistamista). Olivat oikeastaan hyvin onnistuneita, sain niistä hyvin lehteviä ja ilmavia. Lisäksi aamupalaan kuului tomaatteja omalta takapihalta (nuo halkaisemattomat, halkaistut ihan kaupasta), paistettua munaa, mysliä, jogurttia ja mustikoita, aprikoosimarmelaadia, appelsiinimehua ja Britannia-teetä Ounce-nimisestä teekaupasta. Näillä eväillä ei voi alkaa huono päivä.

Liian sairas kouluun

Hesarissa oli sunnuntaisivuilla tänään laaja juttu lapsista ja nuorista, jotka ovat niin sairaita, että eivät kykene koulunkäyntiin, mutta silti siellä ovat (tiivistetty uutinen aiheesta täällä). Kysymys ei siis ollut pääsääntöisesti ylivilkkaista tai niin sanotusti huonosti käyttäytyvistä lapsista, vaan lapsista ja nuorista, jotka sairastavat vaikkapa masennusta, ahdistusta ja joilla on vaikeita käytöshäiriöitä. On eri asia, möliseekö lapsi tunnilla ja pilkkaako naapurin Jaskan rillejä vai heittääkö opettajaa tuoleilla ja uhkailee saksia apua käyttäen tappavansa ja raiskaavansa kaikki. Ensimmäiseen on puututtava koulussa ja oltava yhteydessä vanhempiin, jälkimmäinen kaveri ei kuulu kouluun.

Näissä uutisissa keskiössä ovat opettajat ja muu koulun henkilökunta, jotka eivät jaksa ja jotka ovat kädettömiä. Huomion saavat myös nämä sairaat lapset, jotka eivät pääse hoitoon (koska ei vain yksinkertaisesti pääse hoitoon tai vanhemmat eivät osaa hoitaa lapsen asioita). Minua kauhistuttaa niiden luokan 20 muun lapsen tilanne. Vaikka väkivalta tai sen uhka ei kohdistuisikaan muihin oppilaisiin, niin onhan se pelottavaa. Joutuvatko pienet lapset näkemään ja kuulemaan koulussa sellaista väkivaltaa, jota he eivät ikänsä puolesta saa katsoa edes elokuvista tai telkkariohjelmista? Yksikin kerta on liikaa.

Nykysuuntaus on se, että kaikenlaiset oppijat ovat samassa luokassa. Kannatan sitä melko pitkälle: liikuntavammainen, suomen kieltä vasta opetteleva, down-lapsi, nopeasti oppiva lahjakas ja ylivilkas sopivat varmasti kaikki samalle luokalle, kunhan tukea tarvitsevat saavat sitä riittävästi (eli on opettajan lisäksi riittävästi muuta henkilökuntaa). Se vaatii paljon opettajalta, mutta ei pitäisi olla mahdotonta. Sen sijaan aggressiivinen ja väkivaltainen tai sillä uhkaava lapsi tai nuori ei kuulu mihinkään koululuokkaan.

Useaan otteeseen olen saanut lehdistä lukea, miten opettajat valittavat, miten vanhemmat eivät välitä. Tosielämässä en ole kohdannut niitä vanhempia, jotka eivät välitä (uskon toki, että heitä on, eivät vain kuulu minun tuttavapiiriini). Olen kuitenkin kuullut useammastakin tapauksesta, joissa  kotiin ei ole kerrottu tai on kerrottu kummallisen myöhään, jos lapsella on ollut ongelmia koulussa.

Mieleen tulee myös oma kouluaika. Olinkohan viidennellä tai kuudennella luokalla, ja opettajalla oli tapana vaihtaa aika usein istumajärjestystä. Eräs järjestys oli sellainen, että istuimme tyttö-poika -pareittain ja parit arvottiin. Sain viereeni vilkkaan pojan, joka oli huono koulussa. Ihan mukava ja tavallinen poika toki, mutta tökki minua harpilla käteen, kopioi tehtävien vastauksia ja häiritsi oppimistani. Tiesin, että opettaja laittoi tyttöjä ja poikia vierekkäin siksi, että tytöt rauhoittaisivat niitä muutamia vilkkaita poikia (kovin vilkkaita tyttöjä ei meidän luokalla tainnut ollakaan, minäkin olen jo vähän rauhtoittunut ensimmäisistä luokista :D). Kritisoin asiaa opettajalle. Mielestäni olin koulussa oppimassa uusia asioita ja varmasti opettelemassa myös ryhmätyötaitoja ja niin edelleen. Mutta missään tapauksessa minun tehtäväni ei ollut pitää tätä villikkoa aisoissa.


Sairasta

Nyt on paljon asioita mielessä ja kaikesta tulisi pitkiä kirjoituksia. Katsotaan mihin tajunnanvirta minut vie.

Kokoomus nosti esiin sairauspoissaolojen vastuun siirtämisen työntekijöille. Ensimmäinen sairauslomapäivä olisi palkon ja seuraavat kaksi viikkoa 80% palkasta. Monesta suunnasta ajatus on ammuttu alas, kannattajiksi on tietenkin jäänyt työnantajapuoli (ainakin osittain). No, kukapa ei vastaisi kysymykseen "haluatko maksaa vähemmän?" myöntävästi.

Jostain syystä olen sairastanut valtavasti sen jälkeen, kun viisi vuotta sitten muutin Englannista takaisin Suomeen. Sitä ennen olin (ainakin fyysisesti) terve kuin pukki, antibioottejakaan en syönyt yli kymmeneen vuoteen. Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että olen niin paljon sairauslomilla, mutta en minä tahallani ole sairas. Mieluummin olisin koko ajan terve. Nykyisen työnantajan palveluksessa olen sairastanut keuhkokuumetta, lukuisia vatsatauteja, kurkunpääntulehdusta, keuhkoputken tulehdusta jne. Hyvin vähän on ollut tällaista "perinteistä" kolmen päivän nuhakuumetta, vaan usein sairaudet ovat olleet pidempiä. Tosin osittain olen sairastanut ihan omalla kustannuksella (etukäteen muuhun tarkoitukseen pyydetyillä palkattomilla vapailla).

Mutta en minä niitä vatsatauteja ja muita pöpöjä ole kotini seinistä saanut. Käyn toki myös yliopistolla, mutta eniten olen kontaktissa muiden ihmisten kanssa työpaikalla. Ja työpaikoilla sairastumisen riski voi olla hyvinkin suuri. Puhutaan asiasta nyt ihan yleensä, ei pelkästään minun työstäni.

Kyllähän ihminen mieluusti kantaa vastuuta, jos siitä maksetaan. Ja jos työntekijän on kannettava vastuu siitä, että työpaikka saattaa sairastuttaa hänet, niin kyllähän siitä on maksettava. Ihan kuin joillain aloilla saa vaarallisen työn lisää. Lisää olisi saatava myös avokonttorissa työskentelystä, hälystä, huonosta siivouksesta/ilmanvaihdosta, pölystä, näyttöpäätetyöskentelystä, raskaiden asioiden/ihmisten nostelusta, kemikaalien käsittelystä, huonosta ergonomiasta, huonosta ilmapiiristä, huonosti johdetusta työstä. Listalle joutuu myös se, että jos työyhteisössä ei viihdytä, vuorotyö, sisäilmaongelmat (myös sellaiset, joita ei pystytä havaitsemaan, mutta useampi työntekijä niihin reagoi), sairaan ihmisen kohtaaminen työssä. Ja niin edelleen. Puolivuosittain (riskit kuitenkin muuttuvat) työssä tutkitaan riskit (ja työnantaja ei tietenkään voi määritellä yksin riskejä) ja maksetaan sitten työntekijälle vaikkapa 1-10% lisää palkkaa kustakin riskistä jonkin taulukon mukaisesti (esimerkiksi: vuorotyö +6% , huono sisäilma +8%, pöly +2% ja niin edelleen).

Muutama mutta jää setvimättä. Maksaako työnantaja selkeän työtapaturman sairausloman? Väläyteltiin ajatusta myös siitä, että sairaan lapsen hoitamisessa olisi sama karenssi. Jo nyt valitetaan, että miehet hoitavat lapsia vähemmän kuin naiset. Tässä ajatusmallissa harvan perheessä mietitään, kumman palkka jätetään ottamatta, kun isä saa euron ja äiti 80 senttiä. Ja toisaalta yhä useampi vie lapsensa sairaana päiväkotiin ja kouluun (ja tämä tietenkin nostaa minun mallissani päiväkotien ja koulujen henkilökunnan riskiä ja samalla palkkaa). Ja sairaana mihin tahansa työhön meneminen nostaa muiden työntekijöiden riskiä sairastua, eli lisää palkkaa siitäkin. Olisihan se aika kohtuutonta, että työntekijä kantaa itse riskin siitä, että vierellä pyörii viisi ***kataudissa olevaa työnkaveria.

Työnantajapuolella perusteltiin ajatusta myös sillä, että karenssin vuoksi työnantajan on helpompi palkata sijainen. Selvä, sovitaan sitten että toisesta sairauslomapäivästä lähtien työtä on oltava sijainen tekemässä, ilman eri vapauksia. Monissa töissä se helpottaa (jos löytyy sijainen, joka osaa edes suunnilleen tehdä hommat), joissakin se vain hankaloittaa ja osassa ei ole mitään hyötyä, kun työntekijä tekee rästiin jääneet hommat kuitenkin sairauslomansa jälkeen itse, kun ei niitä kukaan muu voi/osaa tehdä.

Vai haluaisikohan työnantaja mennä sittenkin vanhalla systeemillä, että tämä kantaa pienen taloudellisen vastuun työntekijän sairastumisesta ja työntekijä ottaa melkoisen riskin, että tietyissä töissä/työpaikoilla saattaa sairastua lopuksi elämäkseen.

Kun kysymys ei kuulemma oikein kenenkään mielestä ole siitä, että työntekijät pinnaisivat töistä, niin eiköhän yritetä ratkoa työntekijöiden sairastelua muilla keinoin.




lauantai 6. lokakuuta 2012

Henk.koht.

Kävi ilmi, että lukijoissani on askarteluihmisiä (tai ainakin yksi), jotka eivät tienneet korttiblogistani. Lisäsin nyt tuohon oikealle "Todellisia helmiä" -otsikon alle linkin myös Korttikoriin, johon laitan osan askartelemistani korteista (osa löytyy KK:sta ja osaa en laita mihinkään).

Ja parilla sanalla kuulumisia. Vauva kasvaa ja voi hyvin. Minä voin edelleen päivittäin huonosti pönttöä halaillen. Molemmissa käsissä epäillään rannekanavaoireyhtymää. Sormet ovat yötä päivää turvonneet (vihkisormus leikattiin muutama päivä sitten pois ja sormessa on edelleen sormuksen kuva), puutuvat, puristusvoima katoaa ja käsiin koskee kyynärpäitä myöten. Rannetuista on vähän apua. Vaiva toivottavasti helpottaa synnytykseen. Myös selkäkipujen kanssa teen tuttavuutta, oikeastaan ensi kertaa eläissäni. Mutta mieli on hyvä enkä raivoa kenellekään. :D

Pari ajatusta mainoksista

Mayday! Mayday! SOS! Hukumme mainoksiin! Minua on jo jonkin aikaa raivostuttanut mainokset. Se, että ne keskeyttävät kaiken, tunkevat kaikkialle eivätkä jätä minua ikinä rauhaan. Niitä on televisiossa, radiossa, internetissä, sähköposteina, tekstiviesteinä, lehtien sivuilla ja väleissä, kaupoissa kuvina ja ääninä, kaupungin kaduilla, ihmisten vaatteissa ja tavaroissa, urheilukilpailuissa.

Kun ajan autolla, niin selaan kaikki radiokanavat läpi ja etsin hyvää musiikkia. Montakohan radiokanavaa löydän, kymmenkunta? Pahimmillaan niistä noin kahdeksalla ei tule mitään ohjelmaa, pelkkää mainosta. Sama pätee televisioon. Ota satunnainen hetki ja selaa kaikki peruskanavat läpi, niin kyllähän sieltä monelta kanavalta on juuri mainokset menossa. Jos ei mainosteta tuotteita tai palveluita, niin sitten mainostetetaan jotain tulevia televisio-ohjelmia. Ja sekään ei riitä. Kesken ohjelman ruudulla voidaan mainostaa myöhemmin alkavaa ohjelmaa ja pian varmaan sokeriakin.

Televisio-ohjelmiin tuli jokunen vuosi sitten nämä "sisältää tuotesijoittelua" -tekstit. Joka siis kertoo, että kyseessä ei ole enää välttämättä edes televisio-ohjelma, vaan mainos, josta mainostaja ei kuitenkaan ilmeisesti maksa samoja summia kuin normaalin mainostauon mainoksista.

Tällaiset ohjelmat saattavat olla myös todella huonosti tehtyjä. Kuten eilen Livillä esitetty Ullan unelmakakku. Missasin alusta kahdeksan minuuttia, eli pääsin suoraan ensimmäiselle mainostauolle (niitähän oli luonnollisesti puolen tunnin ohjelmassa kaksi). Ohjelma ei sentään ollut tupattu täyteen "minuutti sitten teimme tätä" ja "minuutin päästä teemme tuota" -huttua. Keskijakson äänenlaatu on hirveä, taustalla kuului joku ihme hurina. Yksi kuvaajista tunki koko ajan kuvaan (siis koko mies, ei vähän kameraa kuvan reunaan). Minulle tuli mieleen Otavan opiston tv-linjan ensimmäisen viikon tuotos, silmät kiinni tehtynä. Tuotesijoittelu on usein melko läpinäkyvää, melkein odotan hetkeä, milloin päähenkilö ottaa sokeripussin käteensä, nostaa pussin kasvojensa viereen ja hymyilee leveintä hymyään. "Minä niin tykkään tästä Dan Sukkerin sokerista!" Pahinta oli se, että mainostauoilla esitetyistä mainoksista ei yksikään ollut yhtä huonosti tehty kuin itse ohjelma. Ohjelman sisältökin oli pettymys: nainen teki yhden yksinkertaisen, ruman kakun.

Tottakai mainokset vaikuttavat minuun. En olisi tiennyt tuosta Ullan unelmakakusta, jos en olisi nähnyt mainosta. Ostin myös kaupasta tällä viikolla suklaapatukan, josta olin nähnyt mainoksen. Tilasin joululehdet, kun näin niistä netissä mainoksen (tosin tilaan tai ostan ne joka vuosi, joten en ole varma, lasketaanko tätä mainoksen ansioksi). Valtaosa mainoksissa menee onneksi ohi, vaihdan kanavaa tai katson muualle. Nettisivuilla ja sanomalehteä lukiessa silmät osaavat hypätä mainosten yli. Sitä saattaa hypätä koko sivun mainoksenkin yli huomaamatta, mikä se oli. Osa jää tietenkin alitajuntaan, mutta osa menee ihan oikeasti yli. Mainospaikat oppii ulkoa. Mainostajaa tietenkin ärsyttää, jos ohitan hänen kalliin mainoksensa katsomatta sitä. Ensi viikolla sieltä varmaan tulee joku vieteriukko silmille.

Kysymys on siitä, että meillä on paljon rahaa, paljon vapaa-aikaa ja paljon valinnanvaraa. Miten ennen vanhaan (eikä tästä ennen wanhasta nyt niin kauan ole) voitiin tehdä ihan kelvollisia tv-ohjelmia ja elokuvia ilman, että ohjelmaa/elokuvaa tarjoaa mikään limppari/auto/shampoo/viini? Niitä ohjelmia oli vähemmän. Oli vähemmän televisiokanavia ja vähemmän muuta ajastamme kilpailevaa tahoa. Ei tarvittu niin montaa telkkariohjelmaa.

Einestä on niin monenlaista, että hirvittää. Ja oikeastaan kaikki on samaa huttua. Sitä saa oikein kaivamalla kaivaa, että kaikenmaailman kirjavien brändien ja hohtavien pakkausten välistä löytää oikeaa ruokaa, jossa yleensä ei sitten luekaan mitään. Muikkulaarin kyljessä lukee kalastettu eilen Konnevedellä tai tomaattilaatikon kyljessä viljellyt Möttönen Närpiöllä. Jos ne tulevat kauempaa, niin silloin niillä usein on jokin brändi lätkästy kylkeen.

Mainostamisesta on tullut järjetön kilpahuuto. Kun jokainen huutaa täysillä, niin kukaan ei kuule mitään. Eikä minulla ole oikeasti niin paljoa rahaa, että minun takiani kannattaisi niin kovasti huutaa. Jättäkää edes minut rauhaan.