Halloween-juhla

Meillä oli viikko sitten perjantaina pienet Halloween-kemut. Paikalle tuli avaruusoliota, keijua, inkkaria, koiraa ja niin edelleen eli sisko ja setä perheineen. Illan päätarkoitus oli herkutella ja tässä pöydän antimet: nacho-vuoka ja nachoja sekä paria eri dippiä (violetti ja harmaa), mokka-turkinpippurimuffinit, kurpitsapiirakka kermavaahdon (harmaata sekin) kera (oma suosikkini, katso linkistä ohje Arlan sivuilta, minulla tosin oli kurpitsasosetta valmiina pakkasessa), dipattavia kasviksia, nakkimuumiot, sormikeksit (Hanna-tädin keksejä) sekä karkkia että boolia. Kyllä mahat paukkuivat. Kiitos kaikille vieraille!

Vaalit vs. Lassi-pallo

Aina sama laulu, mutta pitäisi kirjoitella useammin, niin ei olisi niin paljoa asiaa kerralla.

Olen tässä toipumassa vatsataudista. Kuten ystäväni sanoi, maailmankaikkeus taitaa v*tuilla minulle, kun muutenkin olen oksentanut muutaman kuukauden raskauden takia, niin sitten tyrkitään vielä oksutautia. Oli kyllä hurja tauti, mutta onneksi melko nopeasti ohi. Pari kiloa putosi paino puolen vuorokauden oksentamisen aikana ja maanantai-iltana nousi kuumekin 38 ja puoleen. Eilen oli enää kauhean heikko olo ja vähän lämpöä, tänään sain jo aamupalapuuron ihan kivutta alas. Jos kolikolta hakee hyviä puolia, niin turvotuksia ei ole! Ja rannekanavien hermopinteet ovat vaivanneet tavallista vähemmän. Ehkä voin vähän askarrella, jos ne sitten siitä ärtyisivät!

Amerikka taitaa saada vanhan presidentin, siitä minulla ei ole mitään sanomista. Mutta heidän tapaansa järjestää vaalit pidän kyllä vähintäänkin kummallisena. Kuinkahan moni suomalainen viitsisi jonottaa äänestyspaikalle neljä tuntia? Onko heidän pakko järjestää kaikki äänestykset yhtä aikaa (presidentit ja kannabiksen laillistamiset)? Miksi tuloksia julkistetaan ennen kun kaikki ovat äänestäneet? Saako valitsijamiehet vaihtaa mielipidettään varsinaisissa presidentinvaaleissa (jotka ovat joulukuussa, samana päivänä kun mun äitiysloma alkaa)? Miten osassa osavaltioista yksi ehdokas saa kaikki äänet, mutta osassa käytössä on suhteellinen vaalitapa? Mitä järkeä on asettua presidenttiehdokkaaksi vain osassa osavaltioita (vain kaksi ehdokasta -valtaehdokkaiden lisäksi- oli ehdolla riittävän monessa osavaltiossa, jotta heillä oli edes teoreettiset mahdollisuudet voittaa)? Uutisissa kerrottiin, että New Jerseyssä asukkaat voivat äänestää myös faxeilla ja sähköpostilla, vähän epäilyttää. Koko systeemi kuulostaa niin sekavalta, että entä jos ratkaisisivat vaalit pelaamalla Lassi-palloa...

Jyväskyläläisille tiedoksi, että lauantaina 24.11 kello 11-15 järjestetään Ilokivessä Arts&Crafts -tapahtuma, josta voipi hankkia ilmeisesti pääsääntöisesti opiskelijoiden tekemää taidetta, käsitöitä ja leivonnaisia. Minäkin olen siellä, mutta en kaupan. Hahah.

Jyväskylän paikallisliikenteestä

Vastailin vaalikoneiden kysymyksiin ja hain ehdokasta. Luultavasti olen nyt tehnyt valintani. Tosin käytin vaalikonetta siihen, että katsoin mitä listallani "mahdolliset vaihtoehdot" olivat vastanneet.

Moni vihreä kannattaa entistä halvempaa joukkoliikennettä Jyväskylään. Minä olen eri vähän mieltä. Jos palvelu on liian halpa, sitä ei arvosteta.

Olen pohtinut julkista liikennettä kovasti myös pääkaupunkiseudulla. Meidän ongelmahan Suomessa on se, että ihmisiä on liian vähän ja liian harvassa. Yhtä hyvää julkista liikennettä kuin Lontoossa emme saa järkevästi mitenkään. 

Jyväskylän kaupunkialue on melkoisen pieni ja tiivis, täällä pääsee fillarilla aika mukavasti liikkumaan. Yksi bussimatka maksaa aika paljon, 3,20 euroa. Mutta jos ei bussilla juurikaan liiku, niin samahan tuo jos viisi kertaa vuodessa kirpaisee. Jos taas bussilla liikkuu jatkuvasti, niin voi hankkia erilaisia matkakortteja (kortin hankkimisesta tulee lisämaksu ensimmäisellä kerralla). Kuukauden näyttökortti maksaa noin 60 euroa, sellainen kannattaa työmatkalaiselle, joka käy joka päivä töissä bussilla. Hinta on sama kuin yksi parkkisakko ei minusta ollenkaan kallis. Opiskelijalle bussin vaihtoehto on usein fillari, ei auto (no, on paljon poikkeuksia). Harvalla tulee matkaa yliopistolle yli viittä kilometriä ja sen matkan polkee mielellään. Huonoja kelejä/laiskoja päiviä varten voi hankkia 40 matkan kortin, jossa yhden matkan hinnaksi tulee 1,30 euroa. Ei se minusta ole kallis.

Ainoa ryhmä, jonka lippujen hintoja pitäisi mielestäni laskea, ovat alle kouluikäiset lapset. Opiskelijaäidin tai -isän matkassa kulkevasta nelivuotiaasta lapsesta pitää maksaa enemmän kuin vanhemman lipusta. Nostaisin tuota ikärajaa niin, että vanhemman seurassa kulkevasta alle kouluikäisestä lapsesta ei tarvitse maksaa. Lapsen kertalippu maksaa 1,60 euroa ja lapselle voi ostaa 10 matkan lipun hintaan 16 euroa. Kun kortista itsestään joutuu vähän maksamaan, niin lapsen on kalliimpaa kulkea matkakortilla kuin kertalipuilla. 40 matkan korttia lapselle ei ole hinnastossa tarjolla, mutta ilmeisesti osa lipunmyyjistä suostuu sellaisen lapsellekin myymään, mutta kukapa sellaista osaa itse kysyä.

Matkakorteissa typerä asia on se, että samalla kortille et voi ladata sekä aikaa että matkoja, vaan niitä varten pitää ostaa eri kortit.

Olen kulkenut bussilla vain Kuokkala-Laajavuori-Lohikoski-Ylistö-Sairaala-Kaunisharju-keskusta -alueilla ja ainakin niillä reiteillä busseja liikennöi ihan riittävän usein ja maksimissaan yhdellä vaihdolla pääsee perille. Moitittavaa aikatauluissa on sen verran, että pysäkeillä pitäisi olla pysäkkiaikataulut (arvioitu aika, milloin bussi on ko. pysäkille) ei lähtöaika jostain periferian kääntöpaikalta. Minulla ei ole mitään käsitystä, ajaako bussi juuri tälle pysäkille heinähankomäestä kolmeen minuuttiin vai puoleen tuntiin.

Että sellainen mielipide tänään.

Sunnuntaiaamiainen

Nyt on aamu puhuttu vakavia. Tässä jotain vielä vakavampaa eli hyvää ruokaa. Tein eilen illalla ensimmäisen kerran eläissäni croissantteja. Eli siis illalla tein taikinan ja aamulla sitten paistoin muutaman croissantin, loput pakastin (ennen paistamista). Olivat oikeastaan hyvin onnistuneita, sain niistä hyvin lehteviä ja ilmavia. Lisäksi aamupalaan kuului tomaatteja omalta takapihalta (nuo halkaisemattomat, halkaistut ihan kaupasta), paistettua munaa, mysliä, jogurttia ja mustikoita, aprikoosimarmelaadia, appelsiinimehua ja Britannia-teetä Ounce-nimisestä teekaupasta. Näillä eväillä ei voi alkaa huono päivä.

Liian sairas kouluun

Hesarissa oli sunnuntaisivuilla tänään laaja juttu lapsista ja nuorista, jotka ovat niin sairaita, että eivät kykene koulunkäyntiin, mutta silti siellä ovat (tiivistetty uutinen aiheesta täällä). Kysymys ei siis ollut pääsääntöisesti ylivilkkaista tai niin sanotusti huonosti käyttäytyvistä lapsista, vaan lapsista ja nuorista, jotka sairastavat vaikkapa masennusta, ahdistusta ja joilla on vaikeita käytöshäiriöitä. On eri asia, möliseekö lapsi tunnilla ja pilkkaako naapurin Jaskan rillejä vai heittääkö opettajaa tuoleilla ja uhkailee saksia apua käyttäen tappavansa ja raiskaavansa kaikki. Ensimmäiseen on puututtava koulussa ja oltava yhteydessä vanhempiin, jälkimmäinen kaveri ei kuulu kouluun.

Näissä uutisissa keskiössä ovat opettajat ja muu koulun henkilökunta, jotka eivät jaksa ja jotka ovat kädettömiä. Huomion saavat myös nämä sairaat lapset, jotka eivät pääse hoitoon (koska ei vain yksinkertaisesti pääse hoitoon tai vanhemmat eivät osaa hoitaa lapsen asioita). Minua kauhistuttaa niiden luokan 20 muun lapsen tilanne. Vaikka väkivalta tai sen uhka ei kohdistuisikaan muihin oppilaisiin, niin onhan se pelottavaa. Joutuvatko pienet lapset näkemään ja kuulemaan koulussa sellaista väkivaltaa, jota he eivät ikänsä puolesta saa katsoa edes elokuvista tai telkkariohjelmista? Yksikin kerta on liikaa.

Nykysuuntaus on se, että kaikenlaiset oppijat ovat samassa luokassa. Kannatan sitä melko pitkälle: liikuntavammainen, suomen kieltä vasta opetteleva, down-lapsi, nopeasti oppiva lahjakas ja ylivilkas sopivat varmasti kaikki samalle luokalle, kunhan tukea tarvitsevat saavat sitä riittävästi (eli on opettajan lisäksi riittävästi muuta henkilökuntaa). Se vaatii paljon opettajalta, mutta ei pitäisi olla mahdotonta. Sen sijaan aggressiivinen ja väkivaltainen tai sillä uhkaava lapsi tai nuori ei kuulu mihinkään koululuokkaan.

Useaan otteeseen olen saanut lehdistä lukea, miten opettajat valittavat, miten vanhemmat eivät välitä. Tosielämässä en ole kohdannut niitä vanhempia, jotka eivät välitä (uskon toki, että heitä on, eivät vain kuulu minun tuttavapiiriini). Olen kuitenkin kuullut useammastakin tapauksesta, joissa  kotiin ei ole kerrottu tai on kerrottu kummallisen myöhään, jos lapsella on ollut ongelmia koulussa.

Mieleen tulee myös oma kouluaika. Olinkohan viidennellä tai kuudennella luokalla, ja opettajalla oli tapana vaihtaa aika usein istumajärjestystä. Eräs järjestys oli sellainen, että istuimme tyttö-poika -pareittain ja parit arvottiin. Sain viereeni vilkkaan pojan, joka oli huono koulussa. Ihan mukava ja tavallinen poika toki, mutta tökki minua harpilla käteen, kopioi tehtävien vastauksia ja häiritsi oppimistani. Tiesin, että opettaja laittoi tyttöjä ja poikia vierekkäin siksi, että tytöt rauhoittaisivat niitä muutamia vilkkaita poikia (kovin vilkkaita tyttöjä ei meidän luokalla tainnut ollakaan, minäkin olen jo vähän rauhtoittunut ensimmäisistä luokista :D). Kritisoin asiaa opettajalle. Mielestäni olin koulussa oppimassa uusia asioita ja varmasti opettelemassa myös ryhmätyötaitoja ja niin edelleen. Mutta missään tapauksessa minun tehtäväni ei ollut pitää tätä villikkoa aisoissa.

Sairasta

Nyt on paljon asioita mielessä ja kaikesta tulisi pitkiä kirjoituksia. Katsotaan mihin tajunnanvirta minut vie.

Kokoomus nosti esiin sairauspoissaolojen vastuun siirtämisen työntekijöille. Ensimmäinen sairauslomapäivä olisi palkon ja seuraavat kaksi viikkoa 80% palkasta. Monesta suunnasta ajatus on ammuttu alas, kannattajiksi on tietenkin jäänyt työnantajapuoli (ainakin osittain). No, kukapa ei vastaisi kysymykseen "haluatko maksaa vähemmän?" myöntävästi.

Jostain syystä olen sairastanut valtavasti sen jälkeen, kun viisi vuotta sitten muutin Englannista takaisin Suomeen. Sitä ennen olin (ainakin fyysisesti) terve kuin pukki, antibioottejakaan en syönyt yli kymmeneen vuoteen. Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että olen niin paljon sairauslomilla, mutta en minä tahallani ole sairas. Mieluummin olisin koko ajan terve. Nykyisen työnantajan palveluksessa olen sairastanut keuhkokuumetta, lukuisia vatsatauteja, kurkunpääntulehdusta, keuhkoputken tulehdusta jne. Hyvin vähän on ollut tällaista "perinteistä" kolmen päivän nuhakuumetta, vaan usein sairaudet ovat olleet pidempiä. Tosin osittain olen sairastanut ihan omalla kustannuksella (etukäteen muuhun tarkoitukseen pyydetyillä palkattomilla vapailla).

Mutta en minä niitä vatsatauteja ja muita pöpöjä ole kotini seinistä saanut. Käyn toki myös yliopistolla, mutta eniten olen kontaktissa muiden ihmisten kanssa työpaikalla. Ja työpaikoilla sairastumisen riski voi olla hyvinkin suuri. Puhutaan asiasta nyt ihan yleensä, ei pelkästään minun työstäni.

Kyllähän ihminen mieluusti kantaa vastuuta, jos siitä maksetaan. Ja jos työntekijän on kannettava vastuu siitä, että työpaikka saattaa sairastuttaa hänet, niin kyllähän siitä on maksettava. Ihan kuin joillain aloilla saa vaarallisen työn lisää. Lisää olisi saatava myös avokonttorissa työskentelystä, hälystä, huonosta siivouksesta/ilmanvaihdosta, pölystä, näyttöpäätetyöskentelystä, raskaiden asioiden/ihmisten nostelusta, kemikaalien käsittelystä, huonosta ergonomiasta, huonosta ilmapiiristä, huonosti johdetusta työstä. Listalle joutuu myös se, että jos työyhteisössä ei viihdytä, vuorotyö, sisäilmaongelmat (myös sellaiset, joita ei pystytä havaitsemaan, mutta useampi työntekijä niihin reagoi), sairaan ihmisen kohtaaminen työssä. Ja niin edelleen. Puolivuosittain (riskit kuitenkin muuttuvat) työssä tutkitaan riskit (ja työnantaja ei tietenkään voi määritellä yksin riskejä) ja maksetaan sitten työntekijälle vaikkapa 1-10% lisää palkkaa kustakin riskistä jonkin taulukon mukaisesti (esimerkiksi: vuorotyö +6% , huono sisäilma +8%, pöly +2% ja niin edelleen).

Muutama mutta jää setvimättä. Maksaako työnantaja selkeän työtapaturman sairausloman? Väläyteltiin ajatusta myös siitä, että sairaan lapsen hoitamisessa olisi sama karenssi. Jo nyt valitetaan, että miehet hoitavat lapsia vähemmän kuin naiset. Tässä ajatusmallissa harvan perheessä mietitään, kumman palkka jätetään ottamatta, kun isä saa euron ja äiti 80 senttiä. Ja toisaalta yhä useampi vie lapsensa sairaana päiväkotiin ja kouluun (ja tämä tietenkin nostaa minun mallissani päiväkotien ja koulujen henkilökunnan riskiä ja samalla palkkaa). Ja sairaana mihin tahansa työhön meneminen nostaa muiden työntekijöiden riskiä sairastua, eli lisää palkkaa siitäkin. Olisihan se aika kohtuutonta, että työntekijä kantaa itse riskin siitä, että vierellä pyörii viisi ***kataudissa olevaa työnkaveria.

Työnantajapuolella perusteltiin ajatusta myös sillä, että karenssin vuoksi työnantajan on helpompi palkata sijainen. Selvä, sovitaan sitten että toisesta sairauslomapäivästä lähtien työtä on oltava sijainen tekemässä, ilman eri vapauksia. Monissa töissä se helpottaa (jos löytyy sijainen, joka osaa edes suunnilleen tehdä hommat), joissakin se vain hankaloittaa ja osassa ei ole mitään hyötyä, kun työntekijä tekee rästiin jääneet hommat kuitenkin sairauslomansa jälkeen itse, kun ei niitä kukaan muu voi/osaa tehdä.

Vai haluaisikohan työnantaja mennä sittenkin vanhalla systeemillä, että tämä kantaa pienen taloudellisen vastuun työntekijän sairastumisesta ja työntekijä ottaa melkoisen riskin, että tietyissä töissä/työpaikoilla saattaa sairastua lopuksi elämäkseen.

Kun kysymys ei kuulemma oikein kenenkään mielestä ole siitä, että työntekijät pinnaisivat töistä, niin eiköhän yritetä ratkoa työntekijöiden sairastelua muilla keinoin.

Henk.koht.

Kävi ilmi, että lukijoissani on askarteluihmisiä (tai ainakin yksi), jotka eivät tienneet korttiblogistani. Lisäsin nyt tuohon oikealle "Todellisia helmiä" -otsikon alle linkin myös Korttikoriin, johon laitan osan askartelemistani korteista (osa löytyy KK:sta ja osaa en laita mihinkään).

Ja parilla sanalla kuulumisia. Vauva kasvaa ja voi hyvin. Minä voin edelleen päivittäin huonosti pönttöä halaillen. Molemmissa käsissä epäillään rannekanavaoireyhtymää. Sormet ovat yötä päivää turvonneet (vihkisormus leikattiin muutama päivä sitten pois ja sormessa on edelleen sormuksen kuva), puutuvat, puristusvoima katoaa ja käsiin koskee kyynärpäitä myöten. Rannetuista on vähän apua. Vaiva toivottavasti helpottaa synnytykseen. Myös selkäkipujen kanssa teen tuttavuutta, oikeastaan ensi kertaa eläissäni. Mutta mieli on hyvä enkä raivoa kenellekään. :D

Pari ajatusta mainoksista

Mayday! Mayday! SOS! Hukumme mainoksiin! Minua on jo jonkin aikaa raivostuttanut mainokset. Se, että ne keskeyttävät kaiken, tunkevat kaikkialle eivätkä jätä minua ikinä rauhaan. Niitä on televisiossa, radiossa, internetissä, sähköposteina, tekstiviesteinä, lehtien sivuilla ja väleissä, kaupoissa kuvina ja ääninä, kaupungin kaduilla, ihmisten vaatteissa ja tavaroissa, urheilukilpailuissa.

Kun ajan autolla, niin selaan kaikki radiokanavat läpi ja etsin hyvää musiikkia. Montakohan radiokanavaa löydän, kymmenkunta? Pahimmillaan niistä noin kahdeksalla ei tule mitään ohjelmaa, pelkkää mainosta. Sama pätee televisioon. Ota satunnainen hetki ja selaa kaikki peruskanavat läpi, niin kyllähän sieltä monelta kanavalta on juuri mainokset menossa. Jos ei mainosteta tuotteita tai palveluita, niin sitten mainostetetaan jotain tulevia televisio-ohjelmia. Ja sekään ei riitä. Kesken ohjelman ruudulla voidaan mainostaa myöhemmin alkavaa ohjelmaa ja pian varmaan sokeriakin.

Televisio-ohjelmiin tuli jokunen vuosi sitten nämä "sisältää tuotesijoittelua" -tekstit. Joka siis kertoo, että kyseessä ei ole enää välttämättä edes televisio-ohjelma, vaan mainos, josta mainostaja ei kuitenkaan ilmeisesti maksa samoja summia kuin normaalin mainostauon mainoksista.

Tällaiset ohjelmat saattavat olla myös todella huonosti tehtyjä. Kuten eilen Livillä esitetty Ullan unelmakakku. Missasin alusta kahdeksan minuuttia, eli pääsin suoraan ensimmäiselle mainostauolle (niitähän oli luonnollisesti puolen tunnin ohjelmassa kaksi). Ohjelma ei sentään ollut tupattu täyteen "minuutti sitten teimme tätä" ja "minuutin päästä teemme tuota" -huttua. Keskijakson äänenlaatu on hirveä, taustalla kuului joku ihme hurina. Yksi kuvaajista tunki koko ajan kuvaan (siis koko mies, ei vähän kameraa kuvan reunaan). Minulle tuli mieleen Otavan opiston tv-linjan ensimmäisen viikon tuotos, silmät kiinni tehtynä. Tuotesijoittelu on usein melko läpinäkyvää, melkein odotan hetkeä, milloin päähenkilö ottaa sokeripussin käteensä, nostaa pussin kasvojensa viereen ja hymyilee leveintä hymyään. "Minä niin tykkään tästä Dan Sukkerin sokerista!" Pahinta oli se, että mainostauoilla esitetyistä mainoksista ei yksikään ollut yhtä huonosti tehty kuin itse ohjelma. Ohjelman sisältökin oli pettymys: nainen teki yhden yksinkertaisen, ruman kakun.

Tottakai mainokset vaikuttavat minuun. En olisi tiennyt tuosta Ullan unelmakakusta, jos en olisi nähnyt mainosta. Ostin myös kaupasta tällä viikolla suklaapatukan, josta olin nähnyt mainoksen. Tilasin joululehdet, kun näin niistä netissä mainoksen (tosin tilaan tai ostan ne joka vuosi, joten en ole varma, lasketaanko tätä mainoksen ansioksi). Valtaosa mainoksissa menee onneksi ohi, vaihdan kanavaa tai katson muualle. Nettisivuilla ja sanomalehteä lukiessa silmät osaavat hypätä mainosten yli. Sitä saattaa hypätä koko sivun mainoksenkin yli huomaamatta, mikä se oli. Osa jää tietenkin alitajuntaan, mutta osa menee ihan oikeasti yli. Mainospaikat oppii ulkoa. Mainostajaa tietenkin ärsyttää, jos ohitan hänen kalliin mainoksensa katsomatta sitä. Ensi viikolla sieltä varmaan tulee joku vieteriukko silmille.

Kysymys on siitä, että meillä on paljon rahaa, paljon vapaa-aikaa ja paljon valinnanvaraa. Miten ennen vanhaan (eikä tästä ennen wanhasta nyt niin kauan ole) voitiin tehdä ihan kelvollisia tv-ohjelmia ja elokuvia ilman, että ohjelmaa/elokuvaa tarjoaa mikään limppari/auto/shampoo/viini? Niitä ohjelmia oli vähemmän. Oli vähemmän televisiokanavia ja vähemmän muuta ajastamme kilpailevaa tahoa. Ei tarvittu niin montaa telkkariohjelmaa.

Einestä on niin monenlaista, että hirvittää. Ja oikeastaan kaikki on samaa huttua. Sitä saa oikein kaivamalla kaivaa, että kaikenmaailman kirjavien brändien ja hohtavien pakkausten välistä löytää oikeaa ruokaa, jossa yleensä ei sitten luekaan mitään. Muikkulaarin kyljessä lukee kalastettu eilen Konnevedellä tai tomaattilaatikon kyljessä viljellyt Möttönen Närpiöllä. Jos ne tulevat kauempaa, niin silloin niillä usein on jokin brändi lätkästy kylkeen.

Mainostamisesta on tullut järjetön kilpahuuto. Kun jokainen huutaa täysillä, niin kukaan ei kuule mitään. Eikä minulla ole oikeasti niin paljoa rahaa, että minun takiani kannattaisi niin kovasti huutaa. Jättäkää edes minut rauhaan.

Juureton kunnallisvaaliehdokasta etsimässä

Kuntavaalit lähestyvät, kuukauden päästä, 28.10, saisi ehdottaa, kuka hoitaa minunkin asioitani tässä kaupungissa. Pienen ihmisen kannalta kuntatasolla päätetään niistä arkielämän kannalta tärkeistä päätöksistä. Että onko tuossa naapurissa kirjastoa vai ei, missä ja minkälaisessa kunnossa on lapsen koulu ja pääseekö sinne lääkäriin vai ei. Vaikka Suomen ulkopolitiikka on tärkeää, niin jos maamme ei nyt ihan sotatilassa ole, niin ei sitä kauheasti mieti tavallisena torstai-iltana, kun koukkaa kaupan kautta kotiin askartelemaan.

Mutta miten juureton ihminen valitsee kunnallisvaaliehdokkaansa? Olen vähän huonosti kotiutunut tänne Jyväskylään. Tunnen täältä hirvittävän vähän ihmisiä. En oikein edes tiedä, minne asti Jyväskylän rajat menevät, mikä seutu kuuluu kaupunkiin, mikä on omaa kuntaansa. Tuntemani ihmiset (opiskelijat) eivät välttämättä ole edes kirjoilla täällä. Seuraan naurettavan vähän kaupungin asioita. En tiedä, kuka on kaupunginjohtaja.

Satuin selaamaan keskustan ehdokkaat läpi (keskusta ei ehkä ole se ensimmäinen puolue, jonka riveistä haen ehdokastani, mutta mies sanoi, että meidän naapuri on ehdokkaana, niin katsoin läpi) enkä tunnistanut kuin yhdet kasvot (ja hälle jopa nimenkin). En siis tunnistanut naapuriamme. Ne tutut kasvot olivat Mauri Pekkarisen. Epäilen, että muilla listoilla on sama ongelma. Kun ei voi valita ketään tolkun tuttua, niin pitäisi keksiä joku ihan asiaperuste valintaan. Vaalikoneita odotellessa.

Toiset villahousut

Tein toisenlaisella ohjeella villahousut. Näistä tuli vähän isommat. Hölmöä oli tuo etusaumojen ompelu, kun ei katkeilevaa hahtuva lankaa voi käyttää ompeluun eikä mulla ollut sopivan väristä muuta villalankaa (ja sehän olisin aikamoinen sattuma, että olisi pieni pätkä lankaa, joka olisi toisesta päästä tummanruskea ja toisesta päästä vaalea. :p). Nauha on tietenkin liian pitkä, mutta se vasta mallaa nauhan paikkaa. Nappasin ensimmäisen vastaantulevan nauhan, vaihtoon se menee. Se ensimmäinen oli minusta kivempi malli. Seuraavana on hakusessa ohuen, villaisen kietaisunutun ohje. Ja villapöksyjä varten pitäisi käydä lankakaupassa. Kai niitä villahousuja voisi kutakin kokoa olla kolmet, neljät...

Leppoisaa lauantaita

Aamulla tuntui, että tästä päivästä ei tule mitään, mutta harvoin koko päivä pilalle menee. Heräsin liian aikaisin, voin huonosti ja tuntui vähän migreeniltä. Nukuin aamu-unet ja sitten olikin tympeä ja väsynyt olo.

Pikkuhiljaa päivän mittaan neuloin villahousut ja päättelinkin ne. Lankana Pirtin kehräämön hahtuvalanka, jota ostin kesälomareissulla Heinolan Heilasta. Käytiin miehen kanssa kävellen tuossa vähän isommassa kaupassa. Ja nyt on omenahyvvää jäähtymässä. Sitä nauttimaan! Illaksi on varattu leffaliput katsomaan Tie pohjoiseen.

Lisäys klo 17:37. Iski väsymys eikä jaksanutkaan lähteä elokuviin. Jospa kotitöllö näyttäisi jotain, josta voisi nauttia voileipägrilli-leipien kanssa.

En minä auta syrjäytynyttä, auttakoon lastensuojelu

Presidentti Niinistön käynnistämä kampanja nuorten syrjäytymiseen liittyen Ihan tavallisia asioita on herättänyt kovasti keskustelua. Huomasin sen itse oikeastaan vasta eilen, kun katsoin alkumetrit Stradaa. Lukaisin sitten pari uutista aiheesta ja tutustuin yllämainittuun nettisivuun. Kampanja on moitittu muun muassa "keskiluokan puuhakirjaksi". Ensin mietin, että olenko minä sitä "tosielämästä" vieraantunutta keskiluokkaa, jolla ei ole asiaan nokan koputtamista. Mutta ehkä saan kuitenkin puheenvuoron tässä asiassa.

Syrjäytynyt on hankala sana. Jotkut käyttävät sanaa "toimettomat", josta minulle tulee mieleen dokumenttielokuva Joutilaat. Syrjäytyneellä ei ole pysyvää työ- tai opiskelupaikkaa, mutta työttömyys tai sairaus ei tee välttämättä syrjäytynyttä. Köyhyys, mielenterveyden ongelmat ja alkoholismi lisäävät riskiä syrjäytyä, mutta eivät johda siihen väistämättä. Syrjäytynyt on joku, joka on jäänyt hyvin monen yhteiskunnan toiminnon ulkopuolelle. Kun puhutaan syrjäytyneistä nuorista, ei minusta voida jättää puhumatta syrjäytyneistä vanhemmista. Kyllä monilla syrjäytyneillä nuorilla on syrjäytyneet vanhemmat.

Kampanjan työryhmän tehtävänä oli miettiä, miten nuorten lähipiiri voi estää nuoren syrjäytymistä. En lähde nyt mukaan ollenkaan pohtimaan presidentin valtaoikeuksista ja voiko presidentin nimeämä työryhmä luetella mihin toimintoihin tarvitaan lisää rahaa yhteiskunnassa.

Kampanjan neuvot ovat yksinkertaisia. Suorastaan itsestäänselvyyksiä. Kuuntele lasta/nuorta, kun tämä haluaa puhua. Jokainen meistä on malli lapsille/nuorille. Onko pakko tehdä ylipitkää työpäivää? Vietä aikaa lapsen/nuoren kanssa. Opeta käytöstapoja, älä hukuta materiaan. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Kyllä nämä voivat kuulostaa itsestäänselvyyksiltä, mutta teemmekö me näin? Kyllä joukossamme on aikuisia, joille pitää sanoa, että hampaat harjataan kahdesti päivässä ja lasta ei kuljeteta autossa ilman turvaistuinta (kävimme tällä viikolla perhevalmennuksessa, jossa kerrottiin nämä asiat). Olkoon meillä miten hienot yhteiskunnan tukirakenteet, niin eivät vanhemmuutensa kanssa hukassa olevat aikuiset pääse eteenpäin ellei heitä ihan kädestä pitäen auta olemaan vanhempi. Että ole kotona, pese lapsen hampaat, kysy lapselta mitä tälle kuuluu ja lähde yhdessä kalalle.

Joku on suuttunut, kun vakavan ongelman ratkaisuun tarjotaan näin yksinkertaisia ohjeita. Herää kysymys, että onko taustalla huono omatunto siitä, että tiedosta huolimatta ei olekaan toiminut näin. Mikä siinä niin ärsyttää? Vähän kuin lihavuuden voi välttää syömällä vähemmän. Todella ärsyttävää, eikö?

Sitä välillä ihmettelen, että missä on ihmisten oma vastuu? Miksi lasten ja nuorten asiat tuntuvat kuuluvan aina vain kouluille, neuvoloille, terveydenhuollolle, poliisille ja ministereille? Eikö ne kuulu ensisijaisesti vanhemmille, mutta myös isovanhemmille, sedille ja tädeille, naapureille, kavereille, kavereiden vanhemmille, lähikaupan tädille ja niin edelleen? Vaikka meillä olisi kuinka hienot ja toimivat yhteiskunnan rakenteet, niin ei parikymppisen, toimettoman pilvenpolttelijan Japen elämä niiden avulla muutu hyväksi, jos Japella ei ole lähipiirissä yhtään ainutta ihmistä, joka rakastaa ja välittää.

Tietenkin toisinaan tarvitaan yhteiskunnan tukea ja vahvaakin sellaista. Mutta vähemmän niitä tarvitaan silloin, kun kotona on ensin hoidettu hyvin.v

Leivopa sen lähipiirissä olevan lapsen tai nuoren kanssa pullaa. Eipä oikeastaan paskempi neuvo.


PS. Minulla on jo vuosia ollut vinkki, jonka voi toteuttaa vähän rahalla. Palkataan kouluihin parikymppisiä, tervejärkisiä nuoria aikuisia "isosiskoja ja -veljiä", joiden tehtävänä on vain ja ainoastaan hengailla kouluissa ja jutella nuorten kanssa. Ei mitään ohjattuja keskusteluita, vaan ihan vaan spontaaneja rupatteluhetkiä sellaisten kanssa joihin sattuuvat törmäämään tuntien aikana käytävillä tai jotka itse hakeutuvat juttelemaan.

Keittiössä tehdään herkkuja

Aamu ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Sammutin herätyskellon ja jatkoin uniani. Heräsin 25 minuuttia ennen kun piti olla yliopistolla. Kädet olivat erityisen puutuneet eikä mikään pysynyt käsissä. Ennen kun ehdin kissaa sanoa, mies oli alakerrassa laittamassa minulle voileipää. Kampasin tukan, pesin hampaat, puin päälle ja läksin yliopistolle. En kaahannut. Olin noin minuuttia ennen opettajaa tietokoneluokassa. Lähtiessäni oli kuulemma vielä tyynyn kuvat poskissa.

Lounaaksi ostin kirjolohta. Vähän sitruunapippuria ja sitten paistoin sitä ensin vartin nahkapuoli ylöspäin, että sain nahan irti. Päälle reilusti vihreää pestoa ja pinjansiemeniä. Lisäkkeenä höyrytettyjä porkkanoita ja salaattia (kurkkua, tomaattia, vihreitä viinirypäleitä, salaattia, bulguria ja seesaminöljyä). Juuri sopivaa viikonlopun aloitusruokaa!

Nyt uunissa on punajuurivuoka (punajuuriviipaleita, aurajuustoa ja kermaa) ja tiskialtaassa kohoamassa patonkitaikina (johon survaisin ylijääneen bulgurin).

Taidanpa mennä jatkamaan uusimman Glorian ruoka & viini -lehden lukemista. Ihastuttavan inspiroiva lehti. Heti ensimmäinen sipulipiirakan ohje (piirakkaan tulee sekä cheddaria että mascarponea) vaikutti aivan ihanalta!

Paluu arkeen

Yli kuukauden tauko päivityksissä! Ehkä se kertoo siitä, että elämässä ei tapahdu mitään! Tai sitten tapahtuu niin paljon, että ei jouda raportoimaan kaikkea.

Kesälomat on pidetty ja seuraavia lomia odotellaan. Joulun alla jään äitiyslomalle, ei olisi sinnekään enää kuin kolmisen kuukautta. (Ja myös jouluun on se reilut kolme kuukautta ja olen tehnyt vasta yhden joulukortin!) Minulla on muutamia kesän projektejakin kesken. Jotenkin kesä- ja heinäkuu humahtivat sohvalla maaten ja pönttöä halaillen. (Ja kiinnostuneille tiedoksi, että ei se oksentelu ole vieläkään loppunut.)

Eilen aktivoiduin päivittämään Kirjakoria kesän aikana lukemillani kirjoilla. Kirjahyllyssämme olevat kirjat ovat lainattavissa. Siskollani taitaakin olla parin metrin kasa kirjoja. Ostimme lisää kirjahyllytilaa ja nyt saimme juuri kaikki kirjat siististi mahtumaan niihin. Uusia kirjoja voi hankkia ehkä noin kymmenen. Karsivan käden olisi syytä kulkea hyllyjen ohi.

Tänään jatkuu opinnot. Kesän aikana keräsin kahden opintopisteen arvoisen kasvion (paljonkohan siitä saisi euroa markkinoilla!) ja sain ympäristötieteen ja -teknologian perus- ja aineopinnot kasaan. Nyt on tiedekunnassa sisällä hakemus, josko saisin vaihtaa pääaineeni viimein matematiikasta ympin puolelle. Tosiaan tänään on syksyn ensimmäinen luento ja kurssin nimi ei aivan hillittömiä kiksejä anna: Kokeellisen ja yhteiskunnallisen ympäristöntutkimuksen tilastolliset menetelmät.

Voikaa hyvin.

PS. Ennakkotiedotus. Saatte tehdä minulle joulukalenterin. Laitan systeemin pystyyn ihan näinä päivinä.

Ylelle miinuspisteitä

Ylelle ja Areenalle lähtee nyt tuhat miinuspistettä. En jaksanut illalla valvoa ja katsoa satasen finaalia. Ajattelin, että voin jännittää sen aamulla itsekseni. Areenassa sitten klippi oli nimetty "Bolt pinkoi finaalissa uuden olympiaennätyksen". Eipä ollut paljoa jännittämistä tai minkään sortin iloa. Ja toisekseen klippi alkaa siitä, että lähtölaskenta on jo käynnissä ja ensimmäiset 30 metriä menee siihen, että yrittää saada selvää, kuka on milläkin radalla.

PS. Mulla on loma!